Kuuma Punainen Aavikko odottaa sankareitaJackin päiväkirja

Punaisella Etuvartiolla

Ensimmäinen tehtävämme nuoren kuninkaan palveluksessa alkoi hieman epävarmasti. Valkoiseen haarniskaan sonnustautuneen sanansaattajan välityksellä saimme käskyn tavata sadanpäämies Jakalin kaupungin Eteläportilla. Mitään muuta meille ei oikeastaan kerrottu, vain jotain epämääräistä mahdollisesta matkasta etelään, joten ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten olimme Eteläportilla aamutuimaan.

Turpiinsa ottaneen näköinen Jakal odottelikin meitä kärsimättömän näköisenä, ja esittäydyttyämme varmisti, että eteläänhän tässä olleen suuntaamassa. Aavikon laitamilla sijaitsevalla Punaisella Etuvartiolla oli kuulemma jotain sen verran outoa tekeillä, että tuore kuningas sekä Valkoiset Veljet haluavat meidät sinne. Tehtävänämme Etuvartiolla olisi Punaisen solan, jonka kautta eräs tärkeä kauppareitti kulkee, varmistus, mitä se sitten meinasikin. Matka etelään tuntui pahalta enteeltä, etenkin kun Orion kertoi meille Veli Kiven näystä, jossa tulidemonit piinasivat avuttomia ihmisiä aavikolla..

.Sadanpäämies

Sadanpäämies, joka on tunnettu nopeasta etenemisestään sotilasurallaan etenkin maastosuoritustensa ansiosta, näytti kovasti pettyneeltä meihin. Tosin tällä kertaa tuo pettymys kohdistui melko tasapuolisesti sukupuolten kesken, mikä laskettakoon Jakalin eduksi. Epäileväisenä miehenä hän kuitenkin halusi kärkeensä tietää avuistamme, ja kuinka olisimme hyödyksi matkalla. Kysymys, jota inhoan, sillä olen toivottoman huono kehumaan itseäni. Enkä edes oikeastaan tiedä, missä olen hyvä. Helppoahan tuohon on parantajalla taikka hiippailu-experteillä vastata...

Kuultuaan taidoistamme, Jakal mutisi jotain alaistensa tasosta, sekä "kaupunkiaatelisista jotka eivät osaa toimia kaupungin ulkopuolella". Mitähän olisi pohtinut, jos olisin kertonut ettemme edes ole aatelisia?

No, käytyään palatsilla (ilmeisesti parempia tiedustelijoita tinkaamassa, mutta turhaan) Jakal ilmoitti lähdön olevan käsillä. Kiipesimme vaivatta saamiemme ratsujen selkään, olimmehan siinä Jakalia odotellessamme ehtineet hieman harjoitella, ja ratsastimme ulos kaupungista. Jakal halusi testailla taitojamme koko neljänpäivän matkan Punaiselle Etuvartiolle.

Toimimme parikymmenpäisen joukkiomme tiedustelijoina, mistä hommasta luullakseni kenelläkään meistä ei juuri kokemusta löytynyt. Alkumatkasta pidin perää Morganin seurassa, mutta sittemmin Jakal päätti erottaa meidät. Halusi velhon kärkeen, joten keskityin sitten loppumatkan pitämään silmällä mahdollisesti meitä seuraavia vihulaisia... Lisäksi Jakal joutui viemään kekseliäisyytensä äärirajoilleen kehitellen lisää taitotestejä seurueellemme. Saimme muun muassa vakoilla porukan vartioita sekä ohikulkevia vankkureita (joista yksi muuten oli suuntaamassa vanhaan kunnon Punaiseen Lohikäärmeeseen täydessä aselastissa... Joskohan olisi tilaajana itse Jiro Ivich, jonka epäilemme syvästi olleen palatsin vartijoilta livahtaneiden kapinallisten joukossa...).

Sitten lopultakin aloimme lähestyä määränpäätämme päivän kääntyessä illaksi. Joukkiomme pysähtyi, ja Morgan lähetettiin katsastamaan Punaisen Etuvartion tapahtumia etukäteen yläilmoista käsin. Paikka oli päässyt hieman ränsistymään, mikä johtui Jakalin mukaan kurin puutteesta. Erivärisiin kaapuihin sonnustautuneita nomadeja sekä kovasti rentoutuneen oloisia sotilashenkilöitä (jotka erottuivat joukosta vasta Jakalin saarnattua heille kurin merkityksestä) käyskenteli Etuvartion pihamaalla saapuessamme sinne hetkeä myöhemmin. Kesken Jakalin kurinpalautusta Morgan kuitenkin ilmoitti meitä uhkaavasta satapäisestä nomadijoukosta, joka lähestyi aavikolta. Vielä uhkaavammiksi koimme kuitenkin läheisen dyynin takaa ilmoille kohoavat siivekkäät tuliset miehet.

Etuvartiolla oleskeleviin sotilashenkilöihin alkoi tulla kiitettävästi eloa hyökkäyksen edellä, ja myöskin paikalla oleskelevat nomadit näyttivät aikovan puolustaa Etuvartiota. Ylivoima ei siis vaikuttanutkaan niin toivottomalta... Valitettavasti emme saaneet pienen linnoituksen portteja kiinni niiden eteen kasaantuneen hiekan takia, mutta Draviga ratkaisi ongelman virittelemällä köytensä portin editse hyökkääjiä odottamaan. Shanin kanssa jäimme Dravigan juonen tajutessamme kahta puolen porttia odottelemaan tulevaa kaaosta. Dam ja Morgan varasivat tuliset miehet kohteikseen Orionin kannustaessa koko joukkoamme jumalaisen innoituksen vallassa.

Köysitemppu toimi juuri kuten pitikin, ja kohta edessämme kiemurteli suuri joukko hyvin hölmistyneitä ja hyvin avuttomia vihollisnomadeja. Käytimme tilaisuutta häikäilemättä hyväksemme, ja harvensimme Shanin ja Dravigan kanssa portin tungosta minkä ehdimme. Vihollisen päästyä ensijärkytyksestään taistelu tasoittui, ja siitä kehkeytyi raaka ja verinen. Ajettuamme jäljelle jääneet muutaman nomadin ja yhden liekkiotuksen (loput niistä koki kohtalonsa muun seurueemme kynsissä) pakosalle, huomasimme omankin puolemme kokeneen huomattavia tappioita. Onneksi kuitenkin koko Muppets klaani oli elävien kirjoissa.

Taistelun jälkeen huomasimme Jakalin miesten kiertävän tökkimässä jo kuolleita nomadeja miekoillaan. Ihmetellessämme tätä ruumiiden silpomista kuulimme sadanpäämieheltä sotilaiden lopettelevan nomadien sisällä eläviä valkoisia matoja. Tarkemmin katsottuani huomasin todellakin, että joka nomadilla oli sisällään sellainen.

Kävi ilmi, että taistelun tuoksinassa eräs hyökkäävistä nomadeista oli kääntynyt omiaan vastaan ja pelastanut Orionin hengen uhkaavan tuliolion edessä. Mies esitteli kuulustelussa itsensä Edeinokseksi, ja kertoi tappaneensa tulimiehen, sillä pyhä Kardock oli kuollut. Jolloin hänen logiikkansa mukaan tämä ei enää ollut nomadi. Lisäksi hän kertoi perin mielenkiintoisen tarinan tulimiesten alkuperästä. Pari päivää sitten hänen heimonsa oli pelastanut aavikolta levyhaarniskaan pukeutuneen suippokorvaisen miehen, jonka silmät loistivat punaisina.

Tämä miekkonen, toivuttuaan ja esittäydyttyään Baruk Kaahiksi, suostutteli heimon leiriin aavikolle. Ympäristöstä pitkällisen etsinnän jälkeen Kaah oli löytänyt salamanmuotoisen miekan, mitä seurasi oudon myrskyn puhkeaminen. Myrsky paljasti hiekasta pyramidin, jonka Kaah kertoi olevan pyhän Ankhetin temppeli ja odottavan tulevia sukupolvia Suuren Madon ja Auringon palvojiksi... Kaah käytti hyväkseen heimon alemmuudentunnetta lupaamalla heille voittoa muista heimoista, ja demonstraatioksi hän vei erään heimolaisen temppeliin. Jital niminen mies palasi temppelistä siivet selässään ja tummien lieskojen ympäröimänä, sellaisena tuliotuksena, joita meidän kimppuummekin äskettäin oli hyökännyt. Lisänäyttönä löytämänsä temppelin voimasta Baruk Kaah lupasi Punaisen Etuvartion tuhoamisen. Tämä demonstraatio päättyi kuitenkin meidän kaikkien tuntemin seurauksin...

Päätimme lähteä, taikka meidät komennettiin, tutkailemaan Kaahin löytämää pyramidia, jolle olisi matkaa neljän päivän verran. Tarkoituksenamme oli analysoida mahdollisen vaaran magnitudia, eli kannattaako Stoelista kutsua apujoukkoja Etuvartiota puolustamaan. Lähtö oli jo samana iltana, mikä närkästytti suuresti muutamia seurueemme jäseniä heidän kauneusuniensa jäädessä siten väliin... Mutta vakavasti ottaen, lepotauko olisi mahdollistanut loitsujen tai rukouksien muistelun. Kuuliaisesti kuitenkin suuntasimme aavikolle yötä vasten oppaamme vanavedessä. Tähtien lisäksi hän näytti tutkailevan myöskin maata suuntaa kohti etelää ottaessaan, mikä sinänsä oli aika mielenkiintoista.

 

Matkalla temppelin sijaintipaikalle, Draviga koki elämänsä järkytyksen. Ollessamme aamulla pystyttämässä leiriämme taaksemme dyynille ilmestyi hevosmies, jota Draviga katseli kuin aaveen nähnyt. Pysähdyimme siinä, ja mies nousi hevosensa selästä lähtien kävelemään kohti seuruettamme. Tummaan viittaan pukeutunut mies näytti kovia kokeneelta, ja suuntasi paljain jaloin miekkaansa pidellen kohti paikoilleen jähmettynyttä Dravigaa. Syy varkaamme kauhuun oli ilmeinen, kun huomasimme miehen olevan täysin hänen kaksoisolentonsa. Lisäksi muukalainen tunsi Dravigan nimeltä ja väitti tätä itsestään luoduksi hirviöksi, Userbenin pahuuden ruumiillistumaksi, jonka oli tullut lopettamaan. Miehen kohottaessa miekkansa, tutut loitsusanat sinkosivat häneen pari nuolta ja hän kaatui maahan. Dravigan järkytys oli edelleen ilmeistä, kun hän siirtyi tutkimaan miehen muutamaa jäljellä olevaa sormea.

Mieheltä puuttui seitsemän sormea, joista yksi näytti nököttävän Dravigan käden jatkona, mikä hämmensi varastamme entisestään jos mahdollista. Toivottavasti hän ei ala uskoa olevansa kopio jostakusta... Muutakin seuruettamme tapaus kummastutti, ja Edeinos oli aivan kauhuissaan. Pohdimme aikamme miehen sanoja, ja mieleemme juontui hänen mainitsemansa nimi Userben, jonka muistini yhdisti Trigordianiin. Legendojen mukaan hän kapinoi jumalaansa vastaan ja vapautti kolme pimeyden demonia.

Miehen kantama miekka oli voimallinen Projektra, nimetty Valkoisten Veljien arkkipiispan, joka halusi panna velhot aisoihin, mukaan. Alkujaan miekka ei niin mahtava ollut, mutta pimeyden palvojat varastivat sen ja lisäilivät omia mausteitaan soppaan: heidän arkkipiispansa kuolema rituaalissa vahvisti miekan pahuutta. Omapäinen miekka suorastaan vihasi Morgania, Damia sekä allekirjoittanutta. Orion taisi palaa halusta päästä kokeilemaan Projektran kestävyyttä...Pappimme sai kuitenkin muuta tekemistä ruumiin kanssa kommunikoinnin merkeissä. Mies paljastikin viimeksi asuneensa Tilhuksessa vuonna 1021, mikä nykyvuoteen 97 verrattuna sai taas meidät kummastuksen valtaan. No, tämä pallohukkaisuuden tunne alkaa kyllä vähitellen olemaan se kotoisin tunnetila...

Päämies Jakal halusi tietää mahdollisista uhkaajista, sillä Dravigan kaksoisolento ilmiselvästi oli tulossa taistelusta. Siinä sitten minulta ja Shanilta jäi päiväunet vähiin lähtiessämme tutkailemaan ympäristöämme paahtavan kuuman auringon alla. Kuljettuamme jonkin matkaa tulosuuntaamme näimme maassa lojuvia ruumiita. Ei ollut vaikeaa päätellä mitä oli tapahtunut, sillä löytyneet kuusi nomadia ja naisihminen olivat silvottu riekaleiksi miekalla. Yllättävä piirre oli ruumiiden ikään kuin auki sisältäpäin räjähtänyt vatsa. En halunnut sen tarkemmin näitä onnettomia tutkailla, joten katselin vähän ympäristöä Shanin suorittaessa ruumiintarkastuksia noudattaen kutsumustaan kerätä arvoesineet parempaan talteen. Palasimme leiriin ja teimme vielä lenkin menosuuntaan ennen kuin painoimme maata iltaa odottelemaan.

 

Kun illansuussa pääsimme taas liikekannalle, emme selvinneet pitkällekään ennen kuin tunsimme maan tärähtelevän. Edellä kulkenut Edeinos hyppäsi hevosensa selästä lähtien juoksemaan riivatun lailla. Kohta saimme tietää syyn moiseen käytökseen, sillä hiekka alkoi värähdellä yksin jääneen hevosen alla, ja esiin nousi uskomattoman kokoinen tummanpunerva mato kita ammollaan. Mato nielaisi hevosen yhtenä suupalana kohoten kymmenien metrien korkeuteen. Yhtä nopeasti kuin oli iskenyt, se kummallisen sulavasti sukelsi takaisin aavikon kätköihin. Jäin kauhistuneina tuijottamaan kohtaa, jossa hevonen vielä hetki sitten oli ollut voimatta ajatella että olisin voinut itse seisoa kohdassa mistä mato päätti pistää päänsä pinnalle.

Edeinokselta saimme irti, että hevosen vienyt mato on pyhä Kardock, Punaisen Aavikon nomadien suojelija, joka jostain syystä on nyt suuttunut. Tämä mato kuulemma syö ne jotka eivät välitä itsestään. Dam ja Morgan päättivät tässä vaiheessa välittää itsestään, toisin kuin vähä-älyinen hevosemme hetki sitten, ja pelastautuivat yläilmoihin.

Vaikka lentäminen sinänsä ei minua kiehdo, niin silloin loitsu olisi kummasti lämmittänyt läsnäolollaan... Etenkin kun maa alkoi jälleen tärähdellä. Edeinos alkoi taas välittömästi juosta kohti menosuuntaamme, meidän muiden jäädessä tuijottamaan lähestyvää hiekkavyöryä, joka kieli kohti suuntaavasta Kardockista. Orion nappasi esiin Shanin löytämän harmaan okatikun, jolla hurjana osoitti kohden lähestyvää melko varmaa kuolemaa. Dam ja Morgan päättivät evakuoitua paikalta kohti korkeuksia, ja nopean suostuttelun jälkeen pääsimme Shanin kanssa kyytiin.

Alas vilkaistuani minulla oli täysi työ olla ajattelematta, että mieluummin kuolen Kardockin kidassa kun liiskaudun maahan pudotessani... Joten silmät tiukasti kiinni roikuin Morganissa kuin viimeistä päivää, kunnes huomasin meidän jo laskeutuneen. Madon hyökkäys oli viime tingassa kääntynyt erään mukanamme olleen soturin lähdettyä kirmaamaan poispäin. Orionin vahvasta uskosta huolimatta okatikku ei ollut tepsinyt matoon, joka katsoi soturin olevan parempi suupala kuin pappimme. Pelonsekaisin tuntein jatkoimme matkaa entiseen suuntaamme, josta yhytimme Edeinoksen, joka edelleen hoki pyhän Kardockin suuttuneisuudesta.

Tosin aika vihaiselta sen käytös vaikuttikin... Ja olimmehan nähneet matoa jo yhdelle päivälle useammin kuin Edeinos koko siihenastisen elämänsä aikana.

 

Kuljimme yön mahdollisimman valppaina, mutta mato ei näyttäytynyt uudelleen. Silloin tällöin tunsimme pientä värinää jalkojemme alla, jolloin pysähdyimme hetkiseksi. Aamulla tuuli alkoi voimistua, ja oppaamme ja Jakal aavistelivat lähestyvää hiekkamyrskyä. Se tästä vielä puuttuikin. Kahdesta mukanamme olevasta teltasta Shan kehitteli jonkin asteen katoksen suojaksemme erään dyynin taakse.

Ahtaahkossa tuulensuojassamme vietimmekin sitten kolme seuraavaa päivää, jakaen tilan yhdeksän ihmisen ja yhden hevosen kesken. Hevonen ainakin sai kunnon kolmen päivän unen, sillä se yritti aika ajoin panikoida, jolloin rauhoittelu oli tarpeen... Elelimme Ceolinen antimilla, mutta jotenkin pappimme vaikutti aina epäröivän huolestuneelta kutsuessaan voimaa.

Kolmannen päivän iltana tuuli vihdoin osoitti laantumisen merkkejä, ja saatoimme pistää päämme ulos tilapäisasumuksestamme. Jouduimmekin kaivamaan tiemme ulos katon kautta muualle kinostuneen hiekan takia. Ulos tilanpuutteen vuoksi jätetyistä hevosista ei näkynyt jälkeäkään, kuten arvata saattoi, joten matkamme jatkui jalkaisin kohden keidasta. Matkatessamme oppaamme kertoi meille kummallisista elävistä kaktuksista, jotka ovat hyviä vesilähteitä, mutta pitävät vetensä hyvin mielellään itse... luvattomat veden noutajat saattavat saada saaliikseen pari piikkiä, ammuttuna.

 

Siinä kohden keidasta viileässä yöilmassa kulkiessamme maasta nousi yllättäen hiekasta muodostunut ihmismäinen hahmo edelläni kulkeneen Orionin ympäröiden. Vedin esiin miekkani, ja samalla huomioin lisää hiekkamiehiä muodostuvan autiomaasta ympärillämme. Keskityin kuitenkin edessäni olevaan, ja tuntuihan siihen miekka purevan. Hiekkamiehen luhistuttua huomasin Damin ainoana Muppetina kärsineen taistelussa pahemmin, jostain kumman syystä hyökkääjät olivat keskittyneet lahtaamaan kakkosbardiamme.

Selvittyämme oudoista vihollisistamme kuka missäkin kunnossa alkoi Orion hoivaamaan Damia näyttäen edelleenkin epämääräisen huolestuneelta rukoillessaan Ceolinea. Sillä aikaa kuulin Edeinokselta, että hyökkääjät olivat kuolleita pahoja nomadeja... Edeinoksen maine tietolähteenämme rapistuu matkan edetessä...

 

Alkaessamme vihdoin lähestyä kauan kaivattua keidasta, päätettiin Morgan jälleen lähettää tiedustelumatkalle. Muut jäimme hieman kauemmaksi odottelemaan velhomme paluuta. Kauaa meidän ei tarvinnutkaan aikaamme kulutella, sillä Morganin lähestyessä keidasta sieltä nousi ilmaan kolme tulimiestä, joiden kanssa olimme jo tehneet tuttavuutta liiaksikin... Nämä olivat oppineet uuden tempun, ja käristivät Morganin lennosta syösten tulivirran kohden lentävää tiedustelijaamme. Morgan lähti syöksymään holtittomasti kohden maankamaraa, johon reagoimme Orionin kanssa välittömästi lähtien juoksemaan kohti aavikolle syntynyttä Morganin kraatteria.

Orionin juoksuvauhti levyhaarniskassaan oli jokseenkin verkkainen, joten pystyin suojaamaan tämän etenemistä miekka kädessäni varsin vaivattomasti. Harmi vain etteivät tulimiehet uskaltaneet tulla miekan kantamalle, vaan henkivät kohti raivoisasti kymmenen metrin korkeudesta. No, Orionin matkan sain turvattua kyllä tarjoamalla ylimääräisen maalin meitä seuranneelle viholliselle.

Joka olikin eleestäni varsin kiitollinen, ja poltti minua minkä ehti.

Erinäisiä tavaroita ja vaatekappaleita siinä matkalla kärähti, mutta pääsimme tajuttoman Morganin luokse hengissä. Heittoaseita omaavan seurueemme osan pitäessä tulimiehiä pinteessä Orion Ceolinen kiitos sai velhoomme hieman eloa. Huomattuani ettei minun välitöntä läheisyyttäni kaivattu siirryin pysäyttämään keitaalta tulevien taistelunhaluisten nomadien etenemistä. Kun jostain ilmestyi paikalle muitakin seurueemme jäseniä, kuka mihinkin kietoutuneena vaatteiden palettua, nomadit katsoivat parhaaksi ottaa jalat alleen. Tämä sai kuitenkin nolon lopun heidän kannaltaan: he oppivat ettei pidä kääntää selkää vastustajalle, mutta eivät ikävä kyllä pääse viisauttaan enää jakamaan.

Siirryimme taistelun jälkeen vieressä olevalle keitaalle haavojamme nuolemaan ja seurueen pojat keräsivät Shanille vaatekolehdin. Ceolinen suosiollisella avustuksella Orion huolehti jälleen ruumiillisesta hyvinvoinnistamme, ja saatoimme käydä nukkumaan minkä palovammoiltamme pystyimme.

 

Yöllä vahtimme Draviga tuli ravistelemaan meitä hereille. Hän oli huomannut keitaan vesilammikon reunalle laskeutuneen suurehkon siivekkään leijonan. Se ei näyttänyt huomanneen melko hyvässä piilossa ollutta leiriämme, mutta eikös Orion silloin tepastellut kuvaan ja suoraan kohti vierailijaa. Henkeä pidätellen ja ihmetellen katselin mistä oikein on kyse, oliko pappimme seonnut? Yllätyksekseni Orion ja tämä leijona alkoivat keskustella jollain tuntemattomalla kielellä hyvässä yhteisymmärryksessä. Orion jopa kutsui Ceolinea parantamaan tätä muukalaista. Hetken keskustelun jälkeen pappimme varoitti meitä lähestyvästä vaarasta.

Edelleen nukkuvan Morganin kaukoputkea lainaten Draviga ja Orion tarkastelivat mitä tuleman piti. Raportit lähestyvistä mustista, kasvavista pisteistä sai unen karisemaan silmistäni ja aloin tapailla kättä pitempää huotrastaan. Orionin hieracoiksi nimeämien olioiden tultua näkökenttään ne osoittautuivat nokallisiksi, lentäviksi, leijonaa etäisesti muistuttaviksi ja ilkeämielisiksi tappajiksi. Muutamalla sanalla loin suuren määrän varmuuskopioita itsestäni ja valmistauduin kohtaamaan yhden kolmesta kohti syöksyvästä hieracosta.

Kohottaessani miekkaani elämäni lyöntiin se lipsahti otteestani lentäen kymmeniä metrejä! En ikimaailmassa olisi uskonut kykeneväni sinkoamaan miekkaa sellaiselle etäisyydelle. Olisi ehkä pitänyt puhdistaa kahva hieman huolellisemmin eilisen taistelun jäljiltä... Hieraco käytti säälimättömästi hyväkseen hämmästykseni, ja tuhosi pari minua huutaessani miekkani välittömässä läheisyydessä olevaa Morgania palauttamaan asettani. Kostoksi minäkuvan romuttamisesta potkaisin hieracoa leukaan niin että sen pää retkahti hervottomasti taaksepäin ja epäilemättä hampaat lävistivät kielen, jos sillä sellainen oli. Harmikseni se ei tästä loistavasti suuntaamastani hyökkäyksestä tuupertunut, vaan tuli päälle kahta kauheammin. Ei todennäköisesti kestänyt ajatusta uudesta maegerista.

Sinnittelin hieracoa vastaan aseetta odotellessani miekkapoikaa saapuvaksi. Ja juuri kun sain aseen käteeni huomioni kääntyi pieneksi hetkeksi pois hyökkäyksestä, joka oli valtava lähestyvä kita... Viimeisenä ajatuksenani ennen tutuksi tullutta tajuttomuudentilaa oli ettei se mitenkään olisi saanut suutaan niin suurelle ellei sen leuat olisi mennyt potkustani sijoiltaan...

Taas kerran heräsin siihen että Ceolinea kutsuttiin kuuluvalla äänellä parannustoimiin. Tällä kertaa kutsuja oli täysissä pukeissa, mutta kovin huonokuntoisen näköinen. Kuten muuten muutkin joukkiomme jäsenet, ainoastaan Morgan näytti jotakuinkin hyvinvoivalta, mutta hän olikin pysytellyt taistelun taka-alalla. Mukanamme ollut viimeinen soturi oli menehtynyt taistelussa, ja Orionin johdolla pidimme pienen hiljaisen hetken. Muukalaisleijona auttoi Orionia parannuspuuhissa, ja pian olimme lähes priimakunnossa. Kiitettyään tuntemattomalla kielellä avusta hieracoja vastaan, hän nousi siivilleen ja katosi hiljalleen näkyvistämme.

 

Lepäsimme sen päivän keitaalla, ja pohdimme Jakalin johdolla mitä oikeastaan olimmekaan tekemässä aavikolla. Huomattuamme primääriseksi tarkoitukseksemme tietojenhaun temppelistä sekä leiristä, päätimme jättää Jakalin ja Edeinoksen odottelemaan, että ainakin joku jäisi henkiin viemään tietoja Stoeliin. Lienee turhaa sanoa kuka kannatti Jakalin jäämistä... No, suuren maagisen potentiaalimme turvin pääsimme illansuussa temppelille näkymättömissä. Se osoittautui lähempää paljon suuremmaksi kuin olimme olettaneet, sillä se sijaitsi hiekkalaaksossa eikä pyramidista näkynyt kuin huippu kauemmaksi.

Tähtien ja dramaattisesti itsensä ajoittaneen täysikuun valossa lähdimme laskeutumaan kohti laakson pohjaa ja temppelin sisäänkäyntiä. Aavikolla vallitsi odottava hiljaisuus, kun kuudet jalanjäljet lähestyivät outoa valoa hohkavaa pyramidia... Pysähdyimme ovelle kuiskuttelemaan jotain mahdollisista ansoista, ja ilmeisesti joku kumppaneistani tutkaili oviaukon pikaisesti. Sisällä avautui hiukan alaviistoon viettävä käytävä, joka johti kahdeksankulmaiseen huoneeseen. Huoneen seinät olivat täynnä hieroglyfejä, joista en nopealla silmäyksellä juurikaan ymmärtänyt. Sen sijaan kohdistin kiinnostukseni seinänvierustalla sijaitsevaan altaaseen, joka oli täytetty ikään kuin mustalla paksulla nesteellä. Se näytti pohjattomalta kuin avaruus itse, ja sen syvyyksissä tuikkivat pienet valopisteet tähtien tavoin...

Jostain minulle toistaiseksi tuntemattomasta syystä Orion alkoi kutsua Ceolinea tässä vieraan vallan temppelissä, ja siitä seurauksena alkoi käytävästä lähestyä rymisteleviä askeleita. Siirryin oviaukon viereiselle seinustalle edelleen näkymättömissä välttääkseni mahdollisiin lähestyjiin törmäämisen. Mutta paikalle saapuikin mustilla liekeillä palavia luurankoja, jotka pysähtyivät jonkinlaiseen jonomuodostelmaan huoneen oviaukkoon. Morgan ei kerrassaan voinut vastustaa niin täydellistä järjestäytymistä salamaa varten, joten kuulimme tutuiksi tulleet loitsusanat velhomme ilmestyessä huoneen keskustaan. Mutta mitään ei tapahtunut, ei ainakaan toivomaamme, sillä salama antoi odottaa itseään minkä sijasta luurangot valmistautuivat yhteiseen rituaalihönkäykseen...

Kohta huone täyttyi hetkellisesti lieskoista ja hengittäminen kävi jotakuinkin mahdottomaksi. Käytävän kapeasta luonteesta johtuen vain kaksi meistä mahtui taistelemaan kerrallaan, ja todistellakseen miehistä kuntoaan seurueemme pojat valtasivat eturivin paikat... Tuntiessani oloni melko tarpeettomaksi vallitsevassa tilanteessa siirryin tutkailemaan olisiko huoneesta vaihtoehtouloskäyntejä, sillä luurankoja näytti riittävän melko pitkälle. Ja mikä pahempaa: niiden kidassa tuntui lieskoja riittävän.

Ovea ei sankarillisen paon välikappaleeksi löytynyt, joten päätin kokeilla mustan altaan luonnetta. Muistissani altaaseen katkennut tikarinterä ojensin varovasti sormeni kohti kieppuvia valopisteitä. Nolona seurauksena jäin sormestani kiinni, ainoastaan altaaseen päin suuntautuva liike tuntui olevan sallittu. Kyykkiessäni altaanreunalla eturivin taistelijat näyttivät tarvitsevan apua, joten Shan ojensi minulle riskaabelin kapineen mainetta kantavan okatikkunsa, jolla osoitin luurankoja lausuen mahtisanan Felbeorhtazradoxarimeut! Mitään suurta näkyvää ei kuitenkaan tapahtunut, ja juuri kun valmistauduin uusimaan yritykseni kiinnittäen erityistä huomiota lausumiseeni, pyyhkäisi huoneeseen tulimeri, ja tajuttomuus kutsui kaatuessani kohti mustaa avaruutta...

 

Aavistamatta lainkaan kuinka pitkä aika oli kulunut, tulin takaisin tajuihini pimeässä ja kylmässä, hautaholvia muistuttavassa pienehkössä huoneessa. Tähän loukkuun oli kanssani kerätty myöskin koko Muppets-jengi. Huoneen ainoan ulospääsyn tukki hirvittävän kokoinen kivi. Ilmareikänä oli hieman liian pieni aukko, josta hetken kuluttua kajasti lepattavaa valoa. Draviga syöksyi aukolle katselemaan näkymiä muiden tyytyessä odottelemaan uutisia. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulimme Edeinokselle käyneen huonosti: purppuraviittainen hemmo oli lävistänyt tämän palavalla miekalla ja sysännyt tulikaivoon. Mistä oli lyönyt lieskat kohti huoneen kattoa, ja lieskoista kävellyt ulos siivekäs tuliolio... saatoimme tehdä tästä päätelmän, että myöskään Jakal ei ollut selvinnyt, joten olisimme Stoelin ainoa toivo... (vapise Stoel...)

Pohtiessamme ankarasti ulospääsykeinoa hautaholvistamme (hautaholvistamme, kuulostaapa synkältä...) yritimme lepäillä sivutoimisesti. Mielialoja ei varmaankaan juuri kohentanut maalattialla lojuvat ihmisluut, ja hiljaisuuden vallitessa istuimme ahtaassa vankilassamme. Orion tarjosi meille aterian Ceolinen piikkiin, joka hieman helpotti oloa.

Nukuttuamme jonkin aikaa aloimme opiskella loitsuja tulevaisuuden varalle. Morganin kannettavasta kirjastosta löytyi keino omaksua eteerinen muoto, jonka turvin velhomme lähti tutkailemaan ulkopuolista maailmaa. Ilmeisesti huonommalla menestyksellä, sillä lopuksi suunnitelmaksemme muodostui itsemurhaisku: Morgan kulkee kivenraosta toiselle puolelle käytävään, johon aineellistuu syösten tulipallon kohden ulospääsyn tukkivaa kiveä...

Maastouduimme pahimpaan varautuen, sillä avoimessakaan paikassa tulipallon vierellä ei vapaaehtoisesti oleskelisi, ja nyt meillä oli käytössä kapea käytävä ja ahdas huone... Onnistuin välttämään pahimmat vaikutukset, mutta äkillisestä kuulon huononemisesta päätellen kaikki seurueessamme eivät olleet yhtä onnekkaita. Mutta uhkayritys onnistui kuin onnistuikin, sillä kivi halkesi sen verran että oli mahdollista raivata tie käytävään.

Etenimme varovaisesti käytävässä, joka pienen matkan päästä kääntyi oikealle. Siellä se taas jatkui, kunnes ohitimme suuret, kultaiset pariovet. Jotka luullaksemme johtivat huoneeseen, joka näkyi tyrmämme henkireiästä. Jatkaessamme matkaa kohti käytävän päässä siintäviä kuparisia ovia huomasimme Shanin jääneet jälkeen. Silmät hohtaen hän ojensi käsiään kohti seinää kultaovien kohdalla, ja veti esiin miekan, jolla Edeinos oli tapettu. Shanin vaikuttaessa hieman poissaolevalta käännyimme takaisin katsomaan mikä maksoi... Saapuessamme paikalle Shan pudotti miekan maahan hölmistyneen näköisenä.

Silloin kupariset ovet lennähtivät auki, ja käytävään marssi käärinliinoihin pukeutuneita hahmoja, joita seurasi purppuraviittainen, auringon symboleja kantava muumio. Loitsin itselleni suojan näitä pahuuden ruumiillistumia vastaan, sekä kaiken varalta muutaman varjo-Jackin, ja lähdin puikkelehtimaan tulipallojen vanavedessä taka-alalla piilottelevan purppuraviitan kimppuun.

Muu seurue jäi taistelemaan sen käskyläisten kanssa. Sain annettua muutaman kunnon iskun kaapumiehelle, johon lisäksi sujahti useita maagisia nuolia, mikä näytti suuresti haittaavan sen keskittymiskykyä. Joten se lähti perääntymään kohti kupariovia. Vilkaisten nopeasti taakseni huomasin seurueeni olevan tiukasti kiinni käärinliinojen kanssa, mutta lähdin silti seuraamaan kaapumiestä huoneeseen. Kun lyöntini ei tavoittanut sitä, näin sen haavojen paranevan. Jopa kärventyneet käärinliinat näyttivät uusiutuvan. Sitten se keskitti voimansa ja suuntasi minuun uskomattoman mäjäyksen, ja hetken ajaksi silmissä tuntui pimenevän. Kun luulin saavani itseni koottua aloin tuntea selittämätöntä kammoa kaapumiestä kohtaan, ja pakottavaa tarvetta päästä mahdollisimman kauas.

Tätä tunnetta noudattaen juoksin takaisin kultaoville, ja avasin ne mennäkseni huoneeseen turvaan. Siellä minua kuitenkin odotti kahdeksan muumiota, joten tunsin myös pakottavaa, joskaan en kovin mystistä, tarvetta sulkea ne mahdollisimman nopeasti. Minkä sainkin tehtyä juuri ajoissa. Mutta sitten minulla olikin ongelma, sillä tajuissaan olevat ystäväni olivat taistelemassa kaapumiehen kanssa toisessa huoneessa, mihin minua ei olisi saanut mikään maailman mahti. Itse olin käytävässä, johon kahdeksan muumiota hakkasi tietään kultaovien läpi. Aivan, mäiskivät nyrkeillään lommoja paksuihin parioviin. Käytävän toisessa päässä oli umpikuja...

Päätin siis jäädä kultaoville seuraamaan tilanteen kehittymistä, ja raahasin Shanin ja Dravigan tajuttomat ruumiit pois oven edestä, etteivät läpi rynnivät muumiot talloisi heitä jalkoihinsa. Heitä siirrellessäni Orion ilmestyi kupariovien takaa käytävään muistettuaan aseettomana Dravigan sorkkaraudan, jota oli tulossa noutamaan. Ojensin hänelle sen sijaan Dravigan mukanaan kantaman vasaran, joka oli ehkä tutumpi muoto papillemme. Kaupanpäälliseksi avitin haarniskatonta Orionia suojaloitsullani. Ja urhea pappimme oli valmis taistoon pahaa vastaan... Missään vaiheessa mieleeni ei edes tullut liittyä taisteluun, vaikka tiesin ystävieni olevan hengenvaarassa. Päälläni ollut lumous esti kaiken rationaalisen ajattelun, joten jäin odottelemaan miekka valmiina, milloin kahdeksikko saisi nyrkkinsä läpi puhtaasta kullasta...

Hetken kuluttua huoneessa kuitenkin hiljeni, ja kauhun tunne poistui. Arvaten kaapumiehen kaatuneen syöksyin kohti huonetta. Orion tuli kuitenkin minua vastaan Maodighomnain sauva vielä kädessään kertoen lyöneensä purppurakaavun. Hetkellinen voitonriemuni juuttui kuitenkin palaksi kurkkuuni, kun ajattelin olosuhteita joissa Morgan suostuisi luopumaan sauvastaan... Kyllä, arvaukseni osui oikeaan, hän oli menehtynyt taistelussa. Kannoimme vaitonaisina Orionin kanssa varkaamme kupariovien takaiseen huoneeseen, ja pappi alkoi välittömästi hoitamaan hoidettavissa olevia...

Tarjouduin vahtimaan Orionin unta (ja muiden tajuttomuutta), sillä tarvitsimme Ceolinen ja Orionin voimia selvitäksemme. Totta puhuakseni, en olisi kyllä saanutkaan nukutuksi... Yön äänettömyys tuntui kestävän loputtomiin...Kummallista, miten sitä tajuaa välittävänsä jostakin vasta kun tämän menettää...

-

Unettoman yön, tai sitä vastaavan ajanjakson, jälkeen porukka alkoi virkoamaan. Varkaiden silmät suorastaan pamppailivat suljettujen sargofagien kimppuun, ja arvatessaan ettei Orion pitäisi ajatuksesta, nämä lähettivät hänet pois. En jaksanut välittää heidän tekemisistään, vaan istahdin seinän viereen pohtimaan syntyjä syviä... Mitä tehdessäni taisin nukahtaa hetkeksi, sillä havahduttuani näin suuren tavaravuoren joka mitä ilmeisimmin oli peräisin hauta-arkuista, ja sen ympärillä kyyristelevän seurueemme. Kaikki voivat jo melko hyvin, Orion ei ollut pihtaillut voimiaan. Tunsin oloni hirvittävän huonoksi, ja mainitsin asiasta papillemme. Olihan tällä vielä rukous minullekin jäljellä, ja olo parani.

Haudanryöstäjille kaikki kunnia, sillä he löysivät jostain arkusta nipun kääröjä, joista yhdessä oli henkiinherätys! Aikansa asiaa pohdittuaan Orion otti käärön kauniiseen käteensä ja palautti velhomme elävien kirjoihin. Koko jengin ollessa taas koolla alkoi saaliin jako. Mikä mielestäni oli ennenaikaista, sillä ensin olisi voinut etsiä tien ulos... No, kasasta löytyi erinäinen määrä maagisia tai muuten vain legendaa omaavia esineitä. Muun muassa pieni lipas täynnä pähkinöitä, jotka hehkuivat magiaa niitä havainnoidessani. Ja eiköhän juuri parannettu Morgan päättänyt ottaa ja maistaa yhtä pähkinöistä!

Ja hän kaatui maahan kuolleena (myöhemmin havaitsimme, että kyseessä oli jonkinlainen valekuolema). Kuinka joku voi olla niin saamarin idiootti, että menee maistamaan lumottuja pähkinöitä!!?? Tunsin suunnatonta halua tyrmätä velhon välittömästi uudelleen, kun hän muutaman tunnin kuluttua heräsi koomastaan... Mutta tuntien voimansa, ajattelin että kolmas kuolema päivässä olisi jo liikaa, ja että se saattaisi jäädä pysyväksi olotilaksi... Joten päätin hillitä itseni.

Yritin siinä tavaroidenjaon lomassa patistaa ihmisiä liikekannalle, mutta törmäsin jälleen vanhaan tuttuun auktoriteettiongelmaan: kukaan ei kuuntele, jos heille puhuu jyrkästä alaviistosta. Kun tavarat oli sitten saatu reppuihin, alkoi armoton suunnittelu kahdeksan muumion varalta, jotka näin edellisenä valveillaolokautenani kultaovisessa huoneessa. Turhaan yritin ehdottaa, että joku kävisi kurkistamassa huoneeseen, ja kun yritin sen itse tehdä, niin minut pysäytettiin väellä ja voimalla...

Seurueemme ah, niin nerokkaat taistelutaktikot tulivat siihen tulokseen, ettei minusta ole hyötyä miekan kanssa, joten minun pitäisi antaa ainoa aseeni Shanille!

Kysynpähän vain, kuinka monta henkeä olenkaan pelastanut miekkoineni? Koska en jaksanut enää aiheesta väitellä, ja koska Shan itsekin tuntui kääntyvän sille kannalle, että Hän kyllä käyttää miekkaani paremmin jopa heikommalla kädellään, myönnyin tähän älyvapaaseen ideaan, jota kadun varmasti pitkän aikaa. Silläpä Shan, ystäväni kuten luulin, otti ja kiitti kauniisti: hän hakkasi maagisen miekkani, ainoan turvani pahaa maailmaa vastaan, palasiksi kirkkaalla liekillä loimottavalla uudella uhrausmiekallaan! Eikä puhettakaan anteeksipyynnöstä miltään suunnalta...

No, kulutimme loputtoman ajan pohdiskeluun, ja kaikkine suunnitelminemme aloimme vielä ovillakin spekuloimaan... Viimein kyllästyin ja livahdin huoneeseen, ja katso! Koko muu porukka seurasi välittömästi huoneeseen jossa ei näkynyt muumion muumiota.

Aivan kuten ounastelinkin. Olisin voinut hakata päätä seinään silkasta turhautumisesta turhaan menetetyn ajan ja maallisen mammonan (luetaan miekka) takia. Ja kun lisäksi oli ilmiselvää, että ainoa uloskäynti oli seinässä oleva aukko, joka vastasi ilmeisesti pyramidin mustaa allasta, eikä kellään ollut aikomustakaan käyttää sitä, alkoi pinnani olla todella kireällä. Olisi tehnyt mieli hypätä liekkikaivoon päästäkseen näiden jahkailijoiden seurasta...

Pyöriessäni vihaisena ympäri huonetta yrittäessäni suostutella ihmisiä lähtemään pois, löysin jonkin aikaa sitten kadottamani okatikun, joka päätin ottaa mukaan. Ties vaikka joskus sattuisi toimimaan... Aikani suostuteltuani sain Morganin päähän ajatuksen lähdöstä, ja yritimme kovasti ylettää metrien korkeudelle mustaan aukkoon. Tämä herätti vihdoinkin muiden huomion, ja hetkellisen pimeyden jälkeen pääsimme takaisin kahdeksankulmaiseen huoneeseen. Aivan kuten ounastelinkin, jälleen kerran.

-

Emme ehtineet siellä juurikaan aikaamme viettää, ennen kuin koko temppeli alkoi täristä hillittömästi. Tällä kertaa ei tarvinnut hoputtaa ihmisiä liikekannalle, ja kompuroimme ulos sortuvasta temppelistä. Ulkoilmassa meitä odotti tulimiehet ja salamanmuotoista miekkaansa hurjasti heiluttava miekkonen, oletettavasti Baruk Kaah.

Jonka kimppuun syöksyi taivaalta tuttu hahmo, keitaalla tapaamamme muukalaisleijona. Pihalla nousi outo, raju hiekkamyrsky, joka täytti silmämme hiekalla. Sokeutuneena heitin maahan makaamaan, ja kuulin huudon joka kirosi meidät kuolemaamme saakka tai jotain yhtä kauheaa. Mutta juuri silloin minulla oli parempaa ajateltavaa...

Epämääräisen ajanjakson jälkeen havahduin autiomaasta. Pyramidi oli tiessään, ja aurinko paahtoi armottomasti kirkkaalta taivaalta. Olimme selvinneet temppelistä, mutta edessämme oli alkukantainen, turkiksiin pukeutuva heimo, joiden kanssa järjellinen, ymmärrettävä kommunikointi oli lähes mahdotonta...

< Jacquel "Jack"
< Seikkailu 4: Mystinen Liekki