Kuuma Punainen Aavikko odottaa sankareitaSambalin Mietelmiä osa 4: Muumioita, hiekkaa ja matoja

Siinä soviteltiin itseämme siihen uuteen asuntoon siinä Armontie Seiskassa. Kaikki kuitenkin laahasivat vähän omilla teillään. Velhot opiskelivat, Legio ja Zayin viettivät aikaansa vapaakillalla nähtävästi 'laupeuden töissä'. Minä puolestani parsin kasaan hajonneita vaatteitani. Kävipä siinä mielessä vähän isompikin projekti ja kävin ostamassa Vileus Langstamilaiselta jokusen neliöjalan hyvää Daeltaani-kangasta. Mutta siinä sitten alkoi saappaideni huono kunto häiritä minua ja yrittäessäni korjata niitä tajusin että eihän minulla ollut aavistustakaan kuinka noita pohjia tehdään. Kauhistuin tästä havainnosta ja lähdin etsimään hyvätapaista nahkuria joka pientä sijoitusta vastaan kertoisi minulle kuinka tämä tehdään. Ja eihän sieltä löytynyt yhtään ketään jonka käsitys pienestä sijoituksesta olisi ollut likimainkaan sama kuin minulla. No vanha Erik loukosta nyt kertoili jotain perusteita, mutta hän nyt ei ollut harjoittanut ammattiaan kolmeen kymmeneen vuoteen…

Ei me keretty lepäämään kauaakaan kun jo tuli pari sotilaspoikaa koputtelemaan ovelle. Kuulemma kuninkaan armeijan sadanpäämies Jakal oli käskenyt meidät, tai siis nuo toiset jotka nyt olivat siis kuninkaan leivissä, ilmoittautumaan hänelle siinä muutaman tunnin kuluttua. No siis jotainhan tapahtui… Enhän minäkään voinut yksin jäädä köllöttelemään. Sinneppä siis. Jakal sanoi meidän olevan kuulemma jotain tiedustelijoita ja hän tarvitsisi sellaisia. Hän oli lähdössä erämaaretkelle erääseen kuninkaan aavikkolinnoitukseen… Siinä toisten vähän aikaa protestoitua etteivät he nyt sen sortin tiedustelijoita olleet me päätimme lähteä. Tiedustellessani saisinko minä tästä jotain palkkaa Jakal tarjosi paikkaa aseväessään. HAH. Sillä palkalla en toisten komenneltavaksi lähde ennen kuin viimeinenkin nappi on pantattu. No onneksi Lorna kuitenkin lupasi henkivartijan pestin ja vielä mitättömämmän palkan. Ennemmin vaikka noin…

Kuulemma oli määrä lähteä vielä samana päivänäkin. Pitkällisten protestointien jälkeen lähtö siirrettiin seuraavaan aamuun.

Seuraavana aamuna oltiinkin jo lähdössä. Ja meille tarjottiin hevosia… Ja ainoa meistä joka osasi ratsastaa oli Jalvin… No kuormahevosia ei koskaan ole liikaa. Siinä matkan alussa meillä oli pienoinen riita marssijärjestyksestä, mutta minä lopulta päädyin tiedustelemaan vasenta sivustaa. Heh. Ei tainnut pojilla (ja Lornalla) olla aivan tämmöinen tiedustelu mielessä kun kuninkaalle hommiin lupautuivat…

Siinä marssittiin kaksi päivää kunnes saavuttiin sille linnakkeelle. Ja mikä näky se olikaan. Siis se linnake. Siis niin huonokuntoista linnaketta en ollut nähnyt kuin Jarnissa. Ja sekin oli sentään poltettu ja muurit hakattu nurin… Siis rakennukset hädin tuskin pysyivät pystyssä, vallituksista puuttui pystypuita, hiekkaa oli kinostunut avoimien porttien ympärille, eikä vartiossa ollut ketään!

Jakal veikin miehensä oitis sisään ja seuratessamme kuulimme eräästä rakennuksesta voimakasäänistä sättimistä. Ei me keretty seuraamaan sitä kauaa. Kohtsillaan havaittiin pieni pölypilvi linnakkeen lähistöllä.

Ja kiivettyään muurille Lorna ja Zayin huomasivat että kyseessä on suurehko nomadijoukko valkoisissa kaavuissaan ja räteissään. Jalan että ratsain. Linnakkeen vakiojoukko oli vieläkin suurimmalta osin hajaannuksissa, mutta sadanpäämiehen joukkio järjesti itsensä nopeasti siiliasemaan linnakkeen sisäpihalle. Eihän siitä linnakkeesta sinänsä apua ollut, mutta ainakaan eivät ne sisään päässeet kuin yhdestä aukosta. Siihen aukkoon siinä Lorna ja Jalvin, jonka henkivartijaksi asennoitin itseni, kylvivät massatuholoitsujaan. Tehottomalta tuo kyllä näytti kun niitä vain tuli ja tuli. Siinä sitten yllättäen taivaalle ilmestyi palavia demoneja. Juu. Semmoisia tulisiivillä liikkuvia palavia humanoideja. Taistellessani kiihkeästi nomadien ihmisjoukkoja vastaan Zayin, Lorna ja jotkin linnakkeessa olleet karavaanarit alkoivat taistella demoneja vastaan. Nopeasti Jalvin ja minä jäimme nomadijoukon piirittämäksi. Hakkasin tätä lähes päättymättömältä tuntuvaa rivistöä kuitenkin jatkuvasti. Siinä eräässä välissä eräs nomadi yllättäen kävi omiensa kimppuun ja löi alas yhden demoneista. Ja vaikka Jalvin kuitenkin menetti jo tajuntansakin, onnistuimme ajamaan nämä olennot ja nomadit ulos. Siinä eräässä välissä Lornakin oli saanut jo pienen ilmalennon. Onneksi hän osasi laskeutumisloitsunsa hyvin joten siitä ei sen enempää. Mutta on se näky kun näkee sellaisen naisen tulemassa alaspäin kaapu korvissa…

Siinä sitten otimme nopeasti vangiksi sen nomadin joka oli omiensa kimppuun käynyt. Ihmettelimme samalla miksi ihmeessä kaikki vartijat hakkaavat aivan mielettömästi nomadien ruumiita. Sitten kerkesimme nähdä kuinka erään vatsasta taisteli tiensä läpi sellainen naisen kyynäsrvarren kokoinen mato. Yrgh. Vähempikin saa miehen voimaan pahoin. Siirryimme kuulustelemaan nomadia Jakalin kanssa.

Nomadin nimi oli Edeinos. Hän oli Suuren Madon heimon soturi. Hän kertoi kuinka heidän heimonsa oli pelastanut jonkun mustaihoisen suippokorvan (tässä vaiheessa ympäriltäni alkoi kuulua äkäistä supinaa… drow… musta haltia <pthyi>…) kuolemalta aavikolta. Muukalaisen nimeltään Baruk Kaah, tai jotain. Siinä vähän aikaa toivuttuaan Parug Gah oli osoittautunut suuren mahdin mieheksi ja hän oli johdattanut koko heimon aavikon tyhjään osaan. Siellä oli ollut jokin maahan hautautunut pyramidi-temppeli (Anhet-heimon temppeli tai jotain…). Sinne se oli kadonnut ja sieltä se oli myöhemmin tullut. Ja vienyt sinne sitten sotureita ja tuonut sieltä palavina tulimiehinä. Ja sitten hän ja Matoheimon johtajat alkoivat kerätä muita heimoja paikalle ja todistaakseen temppelin voiman matoheimon miehet hyökkäsivät tänne. Edeinos oli puolestaan kääntynyt omiaan vastaan tajutessaan että tulimiesten Gardog oli kuollut. Piiiiiiiiiiiiiiitkien selvittelyjen jälkeen saimme selville että Gardog on se mato siellä nomadin sisällä ja se on heille sielu. Yak. Ei kyllä minua käyttöönsä saa jokin madon sielu… No kuulemma nomadit selviävät uskomattomiakin aikoja aavikolla, joten kai siinä jotain perääkin on.

Siinä Jakal käski meidät ottamaan Edeinoksen ja pari solttua mukaamme ja mennä 'tiedustelemaan'. Hihihi… Minulla oli kyllä jo aavistuksia millaiseksi se tiedustelu menee tällaisella joukkiolla… Saimme sentään edes sen yön levätä rauhassa. Mutta seuraavana aamuna Edeinoksen perään ja matkaan. Näihin aikoihin Zayin alkoi esittää sairastumisen merkkejä. Jotain hikoilukohtauksia, salaperäisiä raivokohtauksia ja muita vastaavia. Hän pälyili jatkuvasti pohjoiseen ja sai rajuja päänsärkyjä. Lopulta seuraavana päivänä hän romahti täysin hietikolle pakottaen meidät pysähtymään. Siinä yrittäessämme tehdä jotain dyynin harjalle ilmestyi mies. Hän näytti täysin Zayinilta, joka itsekin pyristeli pystyyn. Siinä se muukalais-Zayin lähestyi ja mutisi jotain siitä että oli tappanut muut Zayinit ja aikoi nyt estää tätäkin tekemästä jotain pahaa.

Asetuin Zayinien väliin estääkseni taistelun ja varmuudeksi vielä otin Zayinin miekankin parempaan talteen. Muukalaisen tullessa päin otin torjuvan kannan ja yritin riisua tämän uuden Zayinin aseista. Mutta eivätkös Legio ja Lorna käy kuitenkin sen päälle kuin riivatut ja lyö sen hengiltä. Että se siitä. Puuhku. Zayinistä itsestäkään ei paljoa saatu irti. Kuulemma näki jotain näkyjä siitä että sitä olis ollu montakin ja jotta se olis joku golemi, mutta ei se itsekään niitä uskonut.

Aloimme siinä sitten rakentaa leiriä. Ja Legio rukoili valkeudelta meille parannuksia. Niin eikös juuri silloin sellainen VALTAVA hiekkamato käynyt päälle. Varmaan kolmesataametrinen urmu… Kaikki pakeni eri suuntiin ja osa levitoi. Kaikki säilyivät hengissä, mutta hevosista jäi valitettavan harva henkiin. Ja mikä pahempaa. Vesi ja ruokavarat supistuivat huomattavasti. Jatkoimme matkaa seuraavana päivänä. Edeinos sanoi tietävänsä keitaan siinä lähistöllä. Vain parin päivän matkan päässä. Sitä kohden sitten seuraavana päivänä.

Sitten seuraavana iltana kun tehtiin uutta leiriä, ja Legio jälleen rukoili valkeudelta haavojen hoitoa. Siinä samassa paikalla alkoi nousta hiekkamyrsky. Edeinos alkoi rakentaa laavukatosta ja minä pistin telttani kiinni hänen mokomaansa. Jalvin asetteli telttansa hieman kauemmaksi. Ja se myrsky kesti noin kolme päivää. Toisena päivänä Jalvin mönki meidän tilaamme kun tuuli kerran oli vienyt hänen telttansa. Siinä meni taas pari hevosta.

No loppui se sitten sekin. Ja pääsimme jatkamaan matkaamme kohden keidasta. Ja kun me lopulta tulimme keitaalle huomasimme sen varatuksi. Siellä oli niitä tulimiekkosia ja nomadeja. Tappeluhan siitä syntyi. Me niitettiin nurin ne nomadit, kun taas velhot (tai siis velho ja velhotar…) loitsivat ne tulimiekkoset alas taivaalta. Hmmm. Ne näköjään pystyvät hönkimään tultakin

Tässä vaiheessa varmaan sain auringonpistoksen, vaikka minulla olikin nomadirätit päässä ja leveälierinen hattu. Seuraavien päivien tapahtumat ovat hieman epäselvät. Käsittääkseni me menimme temppelille seuraavan päivän aikana ja astelimme sisään näkymättöminä. Siellä oli jotain käytäviä ja varmaan se Baruk Kaah -henkilö, joka ajoi meidät karkusalle jollain aseella joka kuulemma muistutti luvattoman paljon legendaarista Maodihomnaen Salamakalpaa. Ja kun pakopaikkoja ei liiemmin ollut tarjolla, me loikimme kaikki turvaan sellaiseen mustaan tähtiastiaan. Se kai oli jonkin sortin portaali, kun me siirryttiin jonnekin aivan muualle.

Siis hypätessämme se aukko oli lattiassa. Poistuessamme se oli seinässä. Varmaan noin 10 metrin korkeudella. Se itse asiassa sattui aika paljon. Se myös selvensi pääni. Onneksi. Sillä heti kun Legio oli valaissut kammion sillä tähdellään, huomasimme noin 20 kääreisiin balsamoitua, nähtävästi kuollutta, ruumista jotka hoippuivat päin. Legio kiljui jotain muumioista ja käski kaikki niiden kimppuun. Ja yritti itse käännyttää niitä. Tämä taistelu ei mennyt oikein hyvin. Turpiin tuli niin että raikui. Varmaan saimme toimintakunnottomiksi noin viisi muumiota ennen kuin oltiin kaikki maissa.

Tultiin sitten tajuihimme sellaisessa pienessä kivisellissä. Siitä ainokaisesta raosta nähtiin valoa ja siihen kaikki kerääntyivätkin. Siitä näkyi tuo äsköinen kammio. Joku puna-asuinen iso tyyppi messusi jotain kun muumiot nostivat reiän päältä kannen pois. Varmaan helvettiin asti tuo reikä. Lieskoja sieltä ainakin näkyi. Sitten muumiot kantoivat paikalle Edeinoksen. Hitto. Eihän kaveri saa noin kuolla. Niinpä me tehtiin pikainen inventaario ja heitettiin Edeinosta kaikella terävällä mitä meiltä löytyi. No rako oli aika kapea, joten osuminen jäi vajaaksi. Mutta kyllä sitä tavaraa lensi… Mitkähän lienee olleen Edeinoksen ajatukset sillä hetkellä kun se tikari upposi jalkapöytään… Sitten ne heittivätkin kirkuvan Edeinoksen lieskoihin ja nostivat kannen kiinni. Valot sammuivat. Onneksi Legiolla oli vielä se Tähti. Valoa sentään vielä riitti. Ja ruokaa ja vettäkin oli vielä vähän tähteellä.

Siinä sitten lepäiltiin siinä hautakammiossa (selli… pah…) pari päivää ennen kuin alettiin tosissaan yrittämään ulos. Ei oikein liikkunut työntämällä se kivipalikka joka oven virkaa toimitti. Iso ja julma. Samalla me yritettiin köydellä ja kiipeilykoukulla kalastella siihen isoon kammioon tippuneita tavaroita takasin. Zayinin jousi ja pari pikkuesinettä nousikin, mutta sitten joku vei sen köyden meidän käsistämme. Yekthrezan! Liian vahvoja nuo muumiot…

Lorna siinä yritti jotain hienoa pakotaikaa, mutta se loitsu meni rankasti pieleen ja saatiin mukava kipinäkylpy me kaikki. Eipä silti, näyttää Lorna paremmalta mustilla hiuksilla varustettuna. Siinä viidentenä päivänä (velhojen mukaan viidentenä, luulisi niiden tietävän), kun oltiin jo kutakuinkin voimissamme vaikka ruoka loppuikin edellisenä päivänä, Jalvin keksi heittää rasvaloitsun ovipalkkiin. Ja sehän luiskahti paikaltaan kuin korkki kun sitä vähän tyrkättiin. Ja me päästiin liikkeelle.

Siinä mentiin sitä käytävää etiäpäin Tähden valossa ja tultiin siihen tulitemppelihalliin johtaville suurille parioville. Siinä ovien edessä olleessa alkovissa oli sen ison olennon punainen kaapu ja semmoinen iso punainen miekka. Totta kai takavarikoin sen. Kaiken varalta käärin sen miekan vielä siihen kaapuun. Jotta nyt ei mikään lumous iskisi. Ja siinä sitten päätettiin avata ne suuret pariovet jotta päästäisiin hakeen tippuneet kamat sieltä temppelihallista. Ja se avautuminenhan oli todella äänetön. Juupa juu. Sisälle vain ja kamat kantoon. Yllättäen en voinutkaan ottaa Aamutähteäni kantoon. Jostain syystä se oli liian kuuma. Heitin sen punaisen kaavun Legiolle ja käskin tämän ottaa se sillä. Ja hänhän otti. Silloin sieltä alkoi jo lappaa muumiota sisään. Yllättäen käteni hakeutui miekan kahvalle ja vedin sen huotrastaan. Tunsin sisuksissani tunteenomaisen puheen: Minä olen Duarin, Tulikieli. Lisäaistimuksista sain selville että se ei suvaitse toisia aseita (kirosin sisäisesti… kuka nyt puolentoistakäden miekkaa haluaa käyttää) ja että se on mahtava ase joka tuhoaa (mitä se tuhoaa en saanut selville mutta muumiot syttyi mukavasti). Siinä ollessani ajatuksissani meidät oli jo ajettu takanurkkaan ansaan. Hitto nuo muumiot on kovia.

Silloin Duarin muuttui hehkuvaksi tulenliekiksi. No juu. Tällähän saa vauriotakin aikaan. Ja muumioihinkin alkoi sattua. Ja silloin tietenkin minuun osui isku ja maailma pimeni. Kohta se onneksi kirkastui uudestaan Legion parantaessa minua. Taistelussa oli silloin lyhyt tauko muumioiden repiessä tietään läpi verkosta jonka Jalvin oli heittänyt. Duarin syttyi uudelleen ja minä sytytin verkon sillä. Kaksi muumiota kaatui siihen paikkaan mustentuneina. Lisäksi onnistuin pitämään ne loitolla sillä aikaa kun Lorna levitoi meidät sille seinässä olleelle aukolle josta me tultiin tänne.

Pyramidi oli autio. Kun olin tullut aukosta läpi viimeisenä Duarin pakotti minut kääntymään ja koskettamaan terällään aukon pintaa. Liekit leimahtivat ja aukko hävisi. Pyramidi alkoi vapista. Hienoinen kiire ulos.

Ulkona vastassamme oli Baruk Kaah ja kaksi heimoa nomadeja, jotka eivät oikein pitäneet siitä kuinka me tuhosimme heidän temppelinsä (joka siis upposi hitaasti hiekkaan taustalla). Taivaalta alkoi sataa salamoita niskaamme, joten me otimme jalat allemme ja syöksyimme hiekkamyrskyyn joka oli tulossa paikalle. Käsi kädessä me jatkoimme etenemistä tässä hiekan hullunmyllyssä viimeiseen uupumukseen asti. Lopulta voimamme loppuivat ja me jäimme istumaan keskelle pyörivää hiekkaa….

< Sambal Kalju
< Seikkailu 4: Mystinen Liekki