Jumalaisia Unia

Eräs mielenkiintoinen uni

Katselin ympärilleni ihmeissäni.

Olin tullut paikkaan temppelissä, jossa ei ollut pappeja. Seinät kaartuivat korkeuksiin, enkä nähnyt kattoa. Sali oli koristeltu erilaisin symbolein, joista mieleen painuvin oli suuri käden kuva. Outoa kädessä oli sen erikoinen kolmiulotteisuus.

Kuva oli kuitenkin vain maalaus.

Päätyseinällä oli suuri alttari, johon oli kaiverrettu teksti "Ensimmäinen nukkuu iäti, sillä kun hän herää aika loppuu". Teksti antoi minulle kylmiä väreitä ja kun vilkaisin sitä uudelleen huomasin sen loistavan oudosti kellertävää, puhtaan aurinkomaista valoa.

Yhtäkkiä kuulin äänen salissa: "Miksi uneksit minusta kuolevainen?".
Olin hetken sanaton, mutta kun sain suuni aukaistua kuului jo uusi ääni. "Herra, hän ei tiedä mitä tekee, anna hänelle anteeksi", lausui toinen näkymätön henki. Kun lopulta sain puheenvuoron sain sanottua vain, "agh" ja heräsin.

Seuraavana yönä olin taas temppelissä.

Nyt tiesin mihin suuntaisin, muut papit eivät olleet osanneet vastata kysymyksiini ja hermostuivat kun kysyin katottomasta salista. He eivät sallisi minun menevän sinne. Jostain syystä he eivät voineet ottaa minusta kiinni ja luiskahdin kerta toisensa jälkeen heidän otteesta. Papit harmistuivat ja alkoivat loitsia. Heidän rukouksiaan ei kuultu.

Lähdettyäni pappien luota ohitin kolme outoa näkyä. Ensimmäinen näky kuvasti jonkinlaista tyhjyyttä. Pimeys oli kaikkivoipa, eikä sillä ollut loppu eikä alkua.

Toinen näky tuli minulle kun mietin omaa olemassaoloani hereillä olon maailmassa. Siinä minä näin itseni, "todellisen" itseni uneksimassa Nagaista ja matkoistani siellä. Näin itseni tekemässä suurta pahaa ja hyvää.

Kun olin nähnyt kaiken sen tuhon minkä näky osoitti minun tekemäkseni näin kaikki ne, jotka ovat joskus ajatelleet hyvää minusta. Näin Jackin, näin Orionin (vaikkakin hiukan vaivautuneena vääristä arvoistani), näin Shanin, Dravigain ja viimeisenä Damin laulamassa jotain laulua.

Laulun sanat alkoivat: "Olipa kerron maagi, joka menetti ruumiinsa…" Jostain syystä olin hyvin huvittunut.

Viimeinen näky oli karmea ymmärrys siitä, etten välttämättä, koskaan pääsisi tänne. Minulla oli nimittäin esine hallussani, joka voisi sitoa minut ikuisesti uneen.

Näin laumoittain Illitidhejä, aivojen imijöitä. He maleksivat tylsästi ympärilläni, kuin olisin ollut joku patsas heille. En olisi ymmärtänyt näkemääni, ellen olisi jo kerran kokenut heidän kosketustaan. Tiesin mikä minua odottaa, jos jään sinne.

Kun olin ohittanut kaikki näyt tulin suureen saliin, jossa minua odotti aikojen lopussa jumala. Ajatukset tulvahtivat mieleeni, tiesin hänen olevan "tehnyt käsi". Ensimmäinen jumala, joka nukahti tehtyään kaikkeuden. Tiesin menneeni tulevaisuuteen, suureen pimeään loppuun.

Mitään muuta ei ollut jäljellä, kuin tämä Sali, Maailmankaikkeus.

En ole varma olinko herättänyt Jumalan ja saanut ajan loppumaan ainakin omalta kohdaltani vai oliko aika loppunut ja minä viimeinen olemassa oleva. En kuitenkaan hätääntynyt, vaan kysyin Jumalan nimeä.

Suuri valkeus (on huomioitavaa, että tämä valkeus ei ollut Nagain valkeus=hyvyys, vaan jotain kaikkien värien aikaan saamaa täydellisyyttä.) vastasi minulle: "Minun nimeni on ollut ja on oleva, sinä tiedät ne kaikki. Ei ole sinun paikkasi kysyä minun nimeäni, koska miksi minä sinulle sitä mitä sinä jo tiedät kertoisin".

Jumala: Se on olevaisuuden ulkopuolella miksi sinä olet täällä. Minä luon ja tuhoan. En mieti olemattomuutta. Tiedän vain sen, jonka olen luonut ja tuhonnut. Sinut minä tiedän sinut loin ja tuhosin. Mutta et ole tuhottu, joten sinua en tiedä enää. Vastaa minulle niin minä vastaan sinulle. Miksi olet täällä, mikä sinut on sitonut olemassa oloon niin, etten minäkään sinua tuhoamaan kyennyt?

Hänen sanojensa aikana minuun oli mielestäni mennyt kuin jokin korkeampi olento. Näin salin ympärilläni täydessä loistossa ja tiesin miksi se oli. Tiesin miksi minä olin ja tiesin kykeneväni vastaamaan hänen kysymyksiin.

Morgan: Minä olen, koska minun alkuni tapahtui muuten kuin sinun kädestäsi Herra. (tiesin olevani väärässä, konkreettisella tasolla, mutta tiesin Jumalan tietävän sen). Minun alkuni ja loppuni tapahtui, koska minut oli maailmaan niin tiukasti, että vaikka sitä ei ollut enää olemassa minä jatkun. Maailma on olemassa minussa, eikä ole sinun aikasi vielä herätä.

Ikuisuus jatkuu, se menee alkuun ja alkaa uudelleen, mutta rinkiä ei voi rikkoa edes sinun rajattoman suuri voimasi. Minä olen sidos ja liima ringin kahden pään välissä. Minä lopun niin viimeinen kierros alkaa. Sitten sinä heräät ja kokoonnumme palvelijoinesi tänne katsomaan viimeisen rippeen tuhon. Sitten nukumme taas.

Minä nukun ja herään kohta.

Jumala: Vastasit hyvin, luotan sanoihisi. Nyt kysy mitä haluat tietää.

Morgan: Miten palvon alkua ja loppua? Miten voin tietää palvovani ensimmäistä? Miten voin muistaa sinut nukkuessani täällä?

Jumala: Kun palvot myöhempiä, palvot ensimmäistä sillä ovathan ne minusta lähtöisin, kuin osa minua. Muista alkua, sillä kuten sanoit olemme täällä vielä kerran. Kutsu minua, ja kuulen, ole itsesi ja minä vastaan. Mutta, jos joskus minut unohdat, minä muistutan. Tapaamme täällä.

Morgan: Vielä yksi kysymys, nukun kohta. Palvooko kukaan sinua itseäsi? Muistaako kukaan muu? Haluan olla sinun en kenenkään muun. Mihin minun tulee mennä, mitä tehdä?

Jumala: Kuten sanoin, muista minua, sillä minä muistan sinua. Kaikki palvovat minua, etkö taaskaan tiedä, sitä mitä tiedät. Sinulla on paljon opittavaa, enne loppua. Minä kuulen, minä vastaan. Kuuntele sinäkin joskus. Mene nyt, mutta mieti mitä teet, sillä minä odota.


Toinen jumaluuden uni.

Tulin saliin. Tämä oli huomattavasti suurempi ja koristellumpi kuin aikaisemmin nähneeni.

Täällä jumalista kerrottu loisto pääsi täyteen kukoistukseen ja tavoitteli taivaita siinä missä maan mies jumaluutta. Edessäni seisoi kymmenen pappia, jotka kaikki olivat pukeutuneet valkoisiin kaapuihin. Tiesin heidän esittävän kysymyksiä minulle ja tiesin heidän arvostelevan minua ankaralla kädellä. Tiesin myös, että he olivat tienneet minun käyneen suuren käden luona ja he halusivat varmistua mieleni puhtaudesta.

Ensimmäinen heistä aloitti

"Sinä, Morgan, olet arvostellut meitä enemmän kuin kukaan koskaan on tehnyt. Etkö pelkää kadotusta? On valkeus ja pimeys. Mitään ei löydy välistä. Olet joko paha tai hyvä. Valinta on helppo. Et voi tehdä hyvää tänään ja pahaa huomenna ja odottaa hyvien tekojesi tasoittavan tiesi jumalten edessä. Pahuus on saasta, se tarttuu hyvyyteen ja vetää sen syvälle kadotukseen. Ei ole väliainetta pimeän ja valon välillä."

Toinen jatkoi

"Valkeus on puhdasta valoa, ei yhtään hämärää. Uskon, että olet samaa mieltä. Valkeuteen ei voi lisätä yhtään pimeyttä, kadottamatta koko valkeutta. Valkeudessa ei ole mahdollisuutta pienimmällekään rippeelle pimeyttä. On selvää, että pimeyteen voi lisätä vaikka kuinka paljon valoa ja se ei muutu. Se nousee hitaasti pilkkopimeästä kohti hämärää, mutta valkeutta siitä ei koskaan saa.

Vain harva voi olla koko elämänsä valkeudessa. Ja vain seuraamalla valkeutta, pääsee sinne joskus - valkeuden puhdistavaan valoon. Mutta ne jotka sortuvat pimeyteen, saastuttavat oman valkeutensa joka päivä, ja lopulta sekin hyvyys mikä heissä oli, on niin turmeltunutta, ettei valkeus edes halua sitä poistaa. He ovat kadotuksen omia."

Toisen lopetettua kolmas astui esiin ja aloitti

"Joka päivä teet valintoja. Voit puolustella, ettei valkeutta voi aina nähdä, ja oletkin oikeassa. Mutta muista se, että valinnat voidaan jakaa kahteen. Oikeisiin ja vääriin. Jos joskus tuntuu, että oikeita valintoja ei ole olemassa, olet eksynyt jo aikaisemmin. Silloin sinun on valittava se mahdollisuus, joka vie sinua kaikista vähiten pimeyteen. Tällöin muista kuitenkin, että sillä hetkellä olet pimeässä, eikä mikään valkeus sinua huoli. Vain jos sielussasi päätät mennä kohti valkeutta, ja valkeus tietää sinun pitävän päätöksesi, voit päästä taas valitsemaan oikeita valintoja. Muista silloin, että olet käynyt pimeässä ja sen houkutus on ikiaikainen. Älä siis koskaan anna itsellesi edes mahdollisuutta astua sille tielle uudelleen."

Neljäs aloitti arvokkaasti

"Valkeus on yksikäsitteinen. Se on vain ja täydellisen hyvä. Se ei siedä yhtään, ei yhtään, pahuutta. Se on täydellisen anteeksi antava niille, jotka sanoutuvat irti pahasta ja kuolevat puhtauden puolesta. Se tietää kaiken ja on aina tietoinen sinun valinnoistasi. Valkeutta ei voi jakaa se pysyy iäti. Sen olemus on täydellinen."

Viides aloitti kertomalla esimerkin

"Mies kerran tuli lähteelle. Lähteellä oli haavoittunut murhaaja. Murhaaja pyysi apua mieheltä ja mies auttoi luullessaan tekevänsä oikein. Murhaaja parani ja palasi pahuuden tielle. Tiedät kyllä miksi. Kuten on jo kerrottu.

Hänen sielunsa maleksi pimeydessä jo niin syvällä, ettei edes hyvät työt sitä saanut enää raiteilleen. Hänen kokemansa hyvyys ei hänelle mitään merkinnyt ja hän palasi murhaamaan. Lopulta murhaaja tapasi hänet parantaneen miehen. Hän kyllä muisti miehen hyvin, mutta ei ottanut kuuleviin korviinsa miehen armonpyyntöjä viiltäessä tämän kurkun auki.

Mitä opimme tästä? Auta pahaa, niin autat pahuutta. Jos annat kuolevalle pimeydessä vaeltajalle armollisen kuoleman, lopetat sen pahuudenkierteen mihin hän meidät kaikki asettaa."

Kuudes mies otti puukon ja survaisi sen nopeasti kauhuissaan olevaan vierustoveriinsa.

Seitsemännen miehen kasvoilta kuvastui epäusko ja hämmennys hänen lyyhistyessään lattialle.

Kahdeksas mies katsoi minua ja sanoi

"Miten toimia? Mitä teet, kun kauhea pimeyden työ on tehty? Mies murhasi toisen ilman mitään selvää syytä. Kuinka nyt toimisit? Vastaa niin saat jatkaa."

Hetken aikaa olin ymmälläni, mutta se meni ohi nopeasti. Tiesin, että omat mielipiteeni olisivat vääriä näiden miesten korvissa, mutta totuus on totuus. Totuus on kuin peitto, vaikka kuinka venytät, revit tai kiskot se ei ikinä peitä rumuutta alleen. Tiesin, että tämä rumuus olisi ainoa oikea vaihtoehto, sillä vain valheet näyttävät aina sieviltä.

Lopulta tajuaa kuitenkin, että ne paljastavat koko rumuuden antamatta sille edes totuuden suomaa arvoa. Joten vastasin: "En tiedä mitään tästä teosta. Näin vain miehen puukottavan toista. Juuri murhattu mieshän olisi voinut olla joku murhaaja täällä murhaamassa jotakuta. Silloin teko olisi oikea, mutta kuitenkin turhan ankara."

Jäin odottamaan sättimistä ja ryöpytystä, jonka tiesin tulevan. Olin väärässä.

Kahdeksas mies vastasi

"Olet väärässä, jos mies oli murhaamassa, oli oikein, että hänet tapettiin. Mutta hän ei ollut, hän oli yksi kunnioitettu valkeuden pappi. Miten silloin toimisit?"

Vastasin: "Minun tulisi estää hänen murhaajaa murhaamasta enempää. Jos hän pyrkisi tappamaan heti uudelleen, tappaisin hänet. Mielestäni oikea vaihtoehto on valita pienempi väärä kahdesta väärästä."

Kahdeksas mies jatkoi

"Olet oikeassa tappaessasi murhaajan. Mutta tiedä tämä, eihän väärä voi olla oikea. Miten voit puhua oikeasta valinnasta, jos se on väärä, vaikkakin vähemmän väärä. Olet pimennossa, se on se paikka missä et ole itse pimeyttä, mutta valkeus ei enää yletä sinuun. Toivon että näet oikean, muista mitä sanoimme ja teen niin."

Viimeiset kaksi miestä kumarsivat ja muuttuivat suuriksi demoneiksi.

Heidän ympärillään kuhisi sadoittain pieniä kuplivia kauhuja. Heidän silmänsä olivat suurein matojen päässä, jatka kiemurtelivat kuin tavoitellen jotain.

Toinen heistä lausui

"Tule kanssamme Morgan."

Toinen jatkoi

"Palkkiosi on täydellisyys pimeässä, pimeässä jossa kuitenkin näet niin pitkälle kuin sinun tarvitsee. Sinun ei ikinä enää tarvitse miettiä oikeata ja väärää, ei ikinä tarvitse olla peloissaan. Sinä olisit suuri pimeän sankari, me nimittäin olemme odottaneet sinua jo kauan."

Yhtäkkiä he olivat taas valkeakaapuisia pappeja.

Toinen lausui

"Tämän näyn tulet vielä kohtaamaan, et ehkä juuri vastaavaa, mutta tarkoitukseltaan juuri saman. Muista silloin meitä."

Heräsin…


Uni raunioista

Oli kylmä yö, jostain syystä olin vaeltanut tässä oudossa maassa jo pitkään tajuamatta sitä päivisin. Tiesin tämän olevan paljon enemmän kuin totta. Nimittäin jos hereillä olon maailma oli totta, oli tämä jotain paljon enemmän. Oli selvää, että jos olisin kertonut tästä jollekulle pitäisivät he minua hulluna. Eihän unessa ole nimittäin mitään erikoista. Onhan miljoonat ihmiset uneksineet täysin normaalisti jo maailman alusta saakka.

Jonkin takia minä olen toisenlainen kuin muut. Ihmettelen miksi juuri minut on tähän rooliin valittu. Onkohan täällä muitakin jotka tietävät saloja tästä maailmasta, joita ei muille ole tarkoitettu?

Päädyn kuitenkin toteamaan, ettei kysymyksellä "miksi" ole väliä, vaan ainoastaan sillä, että selviän hengissä. Joku toinen tieteilijä olisi voinut jopa kiinnostua suurenmoisista näyistä, joita täällä näin, mutta minä tiesin niiden onkaloissa odottavan vain sellaisia asioita ja olentoja, jotka saavat minut päivittämään käsitykseni pelosta.

Käveltyäni hetken tulin raunioille, jotka nousivat keskeltä erämaata kuin kuollut ranka yksinäisellä kalliolla.

Talon seinät olivat puuta, joka oli selvästi moneen kertaan palanut. Talon ehjissä seinissä oli useita suuria räjähdyksen jälkiä, kuin joku olisi ampunut seiniä tulipalloilla. Outoa. Talo oli kaksikerroksinen ja mitä nyt sen ylemmästä kerroksesta oli jäljellä, pystyi siellä näkemään muutaman ihmisen ruumiit.

Päätin tutkia talon alakerran ensiksi ja kävelinkin irti revenneen oven ohi suoraan taloon. Talossa oli suurehko alakerta jossa oli selvästi joskus ollut väliseiniä. Talon yläkertaan tuntui pääsevän vain nousemalla seiniä pitkin, mikä täällä ei ollut mikään ongelma olihan minulla aina mukana kulkeva sauvani.

Nousin levitoimalla toiseen kerrokseen ja minut kohtasi kauhea näky.

Olin tiennyt kaikkien joskus kuolevan, mutten ollut koskaan uskaltanut sitä tältä kannalta. Sitä miksi armontie 7 oli tänne tullut en voinut edes arvailla ja toivoin lattialla makaavien, tutusti pukeutuneiden, ruumiiden olevan joitakuita muita kuin ystäviäni.

Jostain syystä keskellä Ajan Tasankoa oli talo, joka oli täysi kopio Stoelissa sijaitsevasta "Armontie 7" talosta. Talon raunioituneen yläkerran lattialla makasivat viiden ihmisen pahasti kuivuneet ruumiit.

En halunnut katsoa elämänirvikuvia, jotka tuntuivat tuijottavan minua tiukasti. Käännyin pois, jolloin edessäni seisoi pahasti mädäntynyt kuva itsestäni. Sen kädet roikkuivat elottomina sen sivuilla tuulen heilutellessa sen roikkuvia lihankappaleita.

Yht'äkkiä tämä eloton maanasukas nosti kätensä säikäyttäen minut henkihieveriin. Hänen kädessään oli pieni lappu, jonka otin. Lappu tuntui olevan vanha kuin aika, ja sen avaaminen ilman rikkomista osoittautui ylivoimaiseksi ja osa siitä murenikin pölyksi.

Jäljellä olevassa lapussa luki: "voi muuttaa".

Pakenin tästä tasangon ainoasta talosta herätäkseni huutaen. Toivon, että muistan olla menemättä Ajan Tasangolla unimaailmassani koskaan. 

< Morganbach "Morgan" Tval