Viimeisen Unen Kenttä

Se tuli suoraan keskelle kilpeäni. Porautui läpi lävistäen käteni ja vartaloni. Kirkas kipu täytti pääni ja luisuin rajan toiselle puolelle. Muistan tarranneeni Duariniin henkeni punaisin kynsin, mutta se ei ollut vielä valmis. Kaikki oli niin valkoista. Niin valkoista…

Sitten se sammui. Ja syttyi.

Makasin pitkässä ruohikossa harmaan taivaan alla. Oloni oli rauhallinen. Niin rauhallinen. Olin ollut täällä ennenkin. Olin tuleva palaamaan tänne myöhemmin. Tiesin missä olen. Tämä on Viimeisen Unen kenttä.

Nousin seisomaan. Syvän vihreä ruohikko aaltoili leppeästi tuulenvireen kulkiessa rauhallisesti yli tasangon. Ruohikko jatkui hamaan kaukaisuuteen yhtenäisenä ja muuttumattomana. Olin yksin. Ainoastaan sielulintuni leijailivat hiljaa ylläni nousten ja laskien äänettä tuulenpyörteiden mukana.

Täältä jumalani minut noutaa kuollessani. Näin äitini minut opetti, näin minä uskon. Vei hän minut sitten helvettiin istumaan kivisen salin kivisen pöydän ääressä kivisellä tuolilla täältä ikuisuuteen tuijottaen kivistä seinää tai taivaaseen enkeliksi. Lentämään vapaana sukuni yllä suojellen lapsia ja tarvitsevia.

Minulla on liian paljon suojelusenkeleitä.

Mutta jumalaani ei näy. Tiedän että minut tullaan herättämään takaisin olevaiseen maailmaan. Olen rauhallinen. Vaikkakin hivenen pettynyt. Täällä olisi ikuinen rauha.

Katson sielulintujani. Siinä ne ovat. Hiljaa, kärsivällisesti, odottaen. Väline jolla jumalani tuomitsee minut. Ilon sinilintuni on niin pieni ja hento. Siitä on niin monta vuotta. Enää en osaa iloita oikein. Katkeruuden musta varis on liian voimakas.

Täällä minä olen ehjä. Arpeni kuuluvat lihaan.

Ajatukseni keskeytetään. Näen tumman hahmon nousevan ruohikosta jonkin matkaa edessäni. Tunnistan sen. Se tuntee minut. Se muistuttaa minua siitä että arpeni ulottuvat syvemmälle kuin lihaan. Demonini.

Se lähestyy. En voi liikkua. Ei ole mitään mihin liikkua. Voin vain odottaa.

Sen epäinhimilliset kasvot vääntyvät kieroutuneesti inhimilliseen hymyyn, jossa ei kuitenkaan ole tunnetta. Ei mitään ihmismäistä. Vain jotain muuta. Ja vihaa. Se tuntee omistavansa minut. Ja se haluaa todistaa sen minulle.

Se kurottuu taivaaseen yhdellä lukuisista käsistään ja sulkee kyntensä onneni ympärille. Se vetää sen alas samalla hitaasti puristaen sen kasaan murskaten sen. Se syö onneni ja lipoo nokkansa puhtaaksi lonkeromaisella kielellään.

Se tekee saman ilolleni. Ja surulleni. Ja pelolleni. Ja kateudelleni. Ja myötätunnolleni. Ja…

Se jatkaa kunnes olen lähes tyhjä. Kunnes jäljellä on vain viha. Ja katkeruus. Se katsoo eleettömillä silmillään minua syvälle sieluuni. Ihastellen käsiensä työtä. Ulkomuotoni vääristyy hänen työnsä seurauksena. Arpeni syvenevät. Piirteeni vääristyvät. Alan muuttua tuhoajani kaltaiseksi.

Haluaisin huutaa. Mutta en voi. Tuhoudun.

Silloin pilvet hajoavat ylläni. Näen auringon. Täytyn toivosta. Täytyn voimasta.

Demoni teki virheen jättäessään vihan minulle. Revin sen kappaleiksi. Vapautan sieluni sen uumenista. Sielulintuni lehahtavat uudestaan lentoon. Vihani palaa pois.

Näen äitini hymyilevän minulle pilvien lomasta. Hän on aurinko. Hän on elämä. Hän on usko, toivo ja luottamus. Tunnen rauhan valtaavan mieleni. Nautin äitini minulle suomasta lahjasta.

Tunnen magian kylmien sormien kietoutuvan ympärilleni.

Minut tempaistaan pois äitini luota. Kaipaan häntä.

Palaan lihaan. Olen vihainen.

< Sambal Kalju