Elainen kronikat: Pimeyden Sydän

Sydäntäni kylmää, kun tiedän mitä on tapahtuva. Kaikkia tarinoita ja legendoja eivät kaikki tiedä tai muista. Jotkut niistä ovat niin kauhistuttavia, ettei niitä pidä edes kertomaan. Kuitenkin jonkun on muistettava vanhat tarinat ja legendat, ennen kuin ne muuttuvat uudelleen tosiksi. Tämä on musta ja synkkä tarina Pimeyden Sydämestä.

Kolmannella Ajalla Valkeus oli mahtavimmillaan ja Valkeuden joukot hallitsivat lähes kaikkea. Mutta kun Neljäs Aika alkoi, hajosi Valkeuden voimien liitto. Neljännellä ajalla Valkeus nousi Pimeyttä vastaan, ja Valkeuden joukot kohtasivat Pimeyden valitut. Maailma sai nähdä jotain, mitä kukaan ei ollut aikaisemmin nähnyt, eikä kukaan koskaan halua nähdä uudestaan. Vaikka Valkeus astui yhteen ja nousi Pimeyden voimia vastaan, ei sen voima ollut tarpeeksi Pimeyden Ruhtinaan ja hallitsijan voimaa vastaan. Valkeus oli lukuisa ja sen joukot mahtavat. Jumalat luopuivat yksilöllisyydestään ja nousivat korkealle yhtenä, mutta silti se ei ollut tarpeeksi, sillä Pimeyttä hallitsi Alun. (Kronikka 317:123, Pimeyden ruhtinas Alun).

Lukuisat tarinat kertovat taistelusta. Sen mahtavuus sai vuoret ja taivaat järisemään, ja vaikka Valkeus viimein karkotti Pimeyden, vain Seitsemän Valkeuden jumalaa selvisi koetuksesta. Silti voitto oli vain hetken hengähdys tauko, sillä Pimeyden valta oli kukistettu vain hetkeksi, eikä edes jumalat voineet tuhota mitään niin voimallista kuin Alun oli. Vaikka Alun karkotettiin, jäi hänen sydämensä maailmaan ja se piilotettiin häneltä. Jumalat eivät enää voineet astua Nagaihin, eikä Alun voinut vaatia takaisin omaansa. (Kronikka 711:12, Elethansan Tuho ja Pimeyden kukistuminen)

Mahtava on voima harmaan ja suuri on valta Maan. Mutta mikään ei ole pysyvää, eikä ketään voi kahlita ikuisesti. Kun jumalat hylkäsivät maailman, ja kun ihmiset nousivat heitä vaatimaan, ei kukaan vastannut. Valkeus ei vastannut valittujensa pyyntöihin, eikä Pimeys siunannut omiaan ja valtakunnat kärsivät. Kun Pimeys viimein saapui ja Valkeus palasi valittujensa luo, oli uusi aika koittanut. Valkeus vastasi vain harvoille ja Pimeys siunasi vain valittujaan, eivätkä jumalat enää astuneet kaikkien luo. Maan Äiti oli peittänyt taivaan kannen ja lävitse pääsemättömän esteen asettanut heidän tielleen. Siitä ei kukaan lävitse voisi tulla. Ei ihminen, ei enkeli, ei demoni, ei jumala. Ei kukaan voisi sen läpi Nagaihin astua. (Kronikka 1421:5, Taivaan Kansi)

Mutta vaikka Maan Äiti oli mahtava, ja maa oli hänen valtakuntansa, ja vaikka Alunin sydän oli vaillinainen, vain osa suuruutta, ei silti edes Maan Äidin voima ollut tarpeeksi sen rinnalla. Vaikka Harmaat vartioivat, ja vaikka mahtavat luopuivat asemastaan ja vartioivat, ei mahtia voinut kukaan ikuisesti vangita. Kiven mahti rapistuu, metallin mahti ruostuu, ja lihan mahti katoaa. Ja niin nähtiin Punainen Komeetta taivalla taivaan kantta kiertämässä.

Punainen hehku valaisi taivaan kun Alunin Sydän kiisi taivaan kantta rakoa etsien ja sen kovuutta koetellen. Se kiisi yötaivaalla, ja poltti ja repi mahtia, joka esti sitä astumasta taivaisiin. Se lausui mahtisanoja, iski tulella ja tuholla, ja paiskautui sitä vasten, mutta taivaankansi kesti koettelemukset ja Maan Äiti selvisi koetuksesta. Se iski, repi ja tuhosi, kunnes viimein rako syntyi, jota ei enää voitu paikata. Mahti rakoili eikä muuri ollut enää pitävä. Mutta Sydän oli voipunut ja iskuista haavoittunut. Se oli rikkonut kuorensa ja valuttanut sisuksensa maailmaan. Pimeyden mahti ja saasta levisi maailmaan. Niin iski Punainen Rutto maailmaan.

Voimasta voipunut Sydän palasi. Se asettautui takaisin vankilaansa ja istui odottamaan. Voima palaisi jälleen, eikä mikään voisi sitä kahlita. Vielä toisen kerran se palasi takaisin, ja vielä toisen kerran se iski taivaankantta ja niin rako kasvoi. Vielä kerran se iski Maan Äitiä ja haavoitti häntä vakavasti. Mutta vielä kerran se joutui palaamaan takaisin, vielä kerran se joutuisi odottamaan, mutta vielä kerran se nousisi ja silloin se murskaisi kaikki esteet.

- Ote Elainen kronikoista