Belagaur Lohikäärmeentappajan Legenda

Paljon sankarilauluja lauletaan ja aina kun sankaritaruista puhutaan nousee yksi nimi ylitse muiden, Belagaur lohikäärmeentappaja. Monia ylväitä tarinoita on sepitetty ja kauniita lauluja lauletaan hoveissa kuinka Belagaur Mahtava Voitti Suuren Sinisen ja kuinka Belagaur Loistava Seivästi Lohikäärmeen.

Tarinoita ja lauluja on lukuisia, eikä kukaan tiedä mistä kaikki laulut ja runot ovat alkunsa saaneet, mutta kaikissa ylistetään Belagaurin rohkeutta ja neuvokkuutta, hänen loistavaa miekankäyttöä ja ylvästä taistelutyyliä.

Näitä lauluja myös minä, Helevor Konnankoipi, Harmaan Veljeskunnan bardi olen lukuisia kertoja esittänyt, vaikka nuorena kerran kohtasin myös itse Belagaur lohikäärmeentappajan, miehen jonka kerrotaan tappaneen lohikäärmeen lähes paljain käsin. Hänen tarinansa kuulin ja nyt kun tuonen kellot jo kolkuttavat, muistikirjaani sen kirjoitan.

Kauan sitten, vielä kun lohikäärmeet olivat yleisiä ja niitä nähtiin taivaalla harva se päivä, eli vanha mies nimeltään Belagaur.  Belagaur oli vaatimaton puunhakkaaja, eikä hän välittänyt paljon läntisen maailman menosta. Hän eleli vain yksinään pienessä mökkipahasessa keskellä synkkää metsää ja oli tyytyväinen omistamaansa, eikä halunnut enempää.

Niihin aikoihin läntisessä maailmassa pidettiin suurena urotekona päihittää lohikäärme, ja jokaisen sankarillisen lohikäärmeritarin tuli sellainen kerran elämänsä aikana tehdä. Koska lohikäärmeet olivat voimallisia ja niiden hengitys oli polttavaa tulta, harvoin pääsi kukaan ritareista lohikäärmeentappajaksi. Silti tarinoita syntyi, vaikka harvoin voitettua lohikäärmettä nähtiin.

Niinpä eräänä päivänä kun Belagaur oli puita hakkaamassa suuri varjo lankesi hänen yllensä ja yllättyneenä mies katsoi kohti taivaita. Vaikka oli lähes pilvetön päivä, tuntui maailma peittyvän valtavan pimeän verhon alle ja taivas itse näytti pimenevän kun Suuri Sininen lensi puiden latvojen yllä. Niin valtava oli lohikäärmeen koko, ja niin valtava oli sen siipien aiheuttama tuuli, että puunhakkaaja kaatui maahan ja pudotti kirveensä osuen sillä kipeästi jalkaansa. Vaikka Suurelta Siniseltä vei vain hetken ylittää metsä tuntui se Belagaurista ikuisuudelta ja hän pystyi vain tuijottamaan ylös valtavaa hahmoa.

Kun varjo viimein väistyi ja aurinko jälleen säteili, alkoivat suuret mustat pisarat pudota maahan. Kaiken mihin ne osuivat, ne korvensivat ja niin kävi myös Belagaurille. Myrkyllinen lohikäärmeen veri valui hänen päälleen polttaen ja tehden ilman vaikeaksi hengittää. Belagaur nousi ylös pyyhkien polttavaa verta vaatteiltaan, kun valtava kumea räjähdyksen kaltainen ääni kuului sieltä mihin lohikäärme oli lentänyt ja maa tuntui vavahtelevan.

Vaikka Belagaur oli kummissaan kaikesta mitä oli tapahtunut hän arvasi kuitenkin että lohikäärme oli vakavasti haavoittunut ja pudonnut maahan metsän keskelle. Vaikka Belagaur tunsi sydämensä hyppivän pelosta, antoi hän viimein periksi uteliaisuudelleen ja lähti kulkemaan kohti metsän keskustaa. Vielä ollessaan kaukana hän näki pohjoisesta tuleva kaksi suurta punaista lohikäärmettä ja näki heidän lentävän kohti paikkaa johon Sininen oli kadonnut.

Ensin Belagaur luuli että punaiset olivat tulleet auttamaan pudonnutta Sinistä, ja oli jo kääntymässä takaisin ettei häiritsisi äkkipikaisia ja arvaamattomia lohikäärmeitä, kun punaiset avasivat kitansa ja sylkivät valtavan tulenlieskan metsän keskelle. Hirveä huuto, jollaista Belagaur ei koskaan ollut kuullut, pakotti hänet painamaan kätensä korville ja kyyristymään pelosta. Huuto loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, eikä lohikäärmeistä näkynyt jälkeäkään kun Belagaur nousi ylös.

Varovasti koko ajan peläten että lohikäärmeet palaisivat Belagaur kulki kohti paikkaa, johon lohikäärmeet olivat henkäisseet ja viimein hän kohtasi näyn, joka sai hänen vanhat polvensa notkahtamaan. Metsän keskellä valtavassa kuopassa oli lohikäärmeen luuranko, jonka luut vielä hohtivat kuumuutta niin että itse maa tuntui korventuvan niiden ympärillä. Belagaur ei tiennyt kauanko hän tuijotti mahtavaa näkyä, mutta viimein kun taivas tummeni ja vesipisaroita alkoi pudota hänen kasvoilleen, hän havahtui.

Niinpä Belagaur otti kirveen, jota oli kantanut mukanaan ja alkoi laskeutua kuoppaan. Sade oli viilentänyt lohikäärmeen luut, niin etteivät ne enää tuntuneet kuin hieman lämpimiltä. Belagaur kulki valtava kuonon lähelle ja muutamalla taitavalla iskulla irrotti lohikäärmeen sarvet ja kolme hammasta. Jo väsyneenä kaikesta mitä päivän aikana oli tapahtunut, hän kääntyi takaisin kohti mökkiänsä.

Belagaur heräsi seuraavana aamuna, kun talonpoika Jokim tuli hakemaan puukuormaa Belagaurin luota, ja huusi hänelle ulkoa. Varovasti Belagaur nousi ja linkutti ovelle ottaen kirveen nurkasta tarkoituksena pilkkoa vielä joitain puita kuormaan.

Kun Belagaur avasi oven, hän näki talonpojan katsovan kolmea lohikäärmeen hammasta ja sarvia, jotka olivat nojallaan hänen mökkinsä seinustalla. Belagaur astui ulos, mutta joutui pysähtymään hieromaan kipeää jalkaansa, kun talonpoika äkkiä huudahti ihmetyksestä ja ehkä pelostakin. Miesparka ei saanut sanaakaan sanottua, vaan tuijotti rävähtämättä Belagauria. Belagaur alkoi jo ihmetellä talonpojan käytöstä ja aloitti, 'Minä vain kohtasin Lohikäärmeen tuolla metsässä, kun ..'.

Samalla hän sattui katsomaan kättään joka oli mustunut lohikäärmeen verestä ja noesta. Belagaur kohotti käsiään anteeksipyytävästi, unohtaen että hänellä oli yhä kirves kourassa ja talonpoika säikähti suunnattomasti ja pötki pakoon.

Ei kulunut montakaan tuntia kun Belagaurin mökin ympärillä hyöri valtaisa joukko talonpoikia ja renkiä, oli siellä jopa bardikin. Ennen kuin Belagaur ehti kummempia kertoa kohtaamasta lohikäärmeestä, oli bardi jo sepittänyt laulun Belagaur Suuresta, Lohikäärmeentappajasta.

Näin syntyi tarinat Belagaur Suuresta, Lohikäärmeentappajasta.

- Helevor Konnankoipi, Harmaan Veljeskunnan bardi

< Sankareita ja Legendoja